Silloin kun pitää saada suuri määrä sieniä nopeasti kerättyä talteen talveksi, on satoisa suppilovahvero ehdottomasti ykkönen.
Inhosin lapsena sieniä, mutta suppilovahvero oli ensimmäinen sieni, jonka mausta aloin joskus esiteininä pitämään. Vieläkin suppis on suosikkisieneni. Suppilovahvero tai hyvin samannäköinen kosteikkovahvero on herkullinen, sekä hyvänä sienivuonna (kuten syksyllä 2020) myös järkyttävän satoisa. Viikonlopun aikana saa helposti kerättyä ja käsiteltyä koko vuoden sienet.
Kuulun niihin onnettomiin, joiden vatsa ei oikein kestä sieniä, mutta syön niitä silti kohtuudella kerran pari kuukaudessa. Suppilovahverot sopivat kuivattavaksi, itse pidän eniten pakastetuista sienistä. Varaan pakkaseen vähintään 12 pussillista pannulla käytettyjä suppiksia, eli ainakin kerran kuussa syötäväksi. Pakkasesta löytyy aina myös vähän tatteja, kanttarelleja ja sekasieniä. Makean ystävän kannattaisi kokeilla suppiksista tehtyjä hillokkeita ja pikkelssejä.
Suppilovahvero ja kosteikkovahvero ovat mielestäni hyvin helppoja oppia tunnistamaan. Ne viihtyvät erityisesti kosteissa sammalikoissa ja jos metsässä ei kasva lehtipuita, ne on nopea löytää. Oranssinkeltaisesta lehtimatosta ruskeiden sienien kaivelu on vähän haastavampaa. Suppilovahvero on hyvin yleinen sieni, eikä niiden poimiminen vaadi retkeä pitkälle erämaahan. Suppiskausi jatkuu meillä etelässä monesti joulukuulle asti. Vähän kohmeisetkin sienet käyvät vielä kerättäväksi.
Suppilovahverot ja kosteikkovahverot näyttävät nuorena ja vanhana aika erilaisilta ja niiden lakin väri vaihtelee vaaleanharmaasta miltei mustanruskeaan. Vaarallisia näköislajeja niillä ei onneksi ole. Saman näköinen rustonupikka on vain hyvin lievästi myrkyllinen, mutta nimensä mukaisesti sen rustomaisen kovan rakenteen erottaa viimeistään sieniä puhdistaessa ja pilkkoessa pannulle.
Suppikset ovatkin mielestäni paras tapa aloittaa sieniharrastus juuri helppouden ja suurten satomäärien takia. Parhaimmassa tapauksessa muita sieniä ei edes tarvita. Mars metsään!
Terveisin, Stella