Luin Kaarina Davisin kirjan Irti oravanpyörästä kärsiessäni pahinta kolmenkympin kriisiä ehkä kuutisen vuotta sitten. Luin kirjan jokin aika sitten uudelleen ja liikutuin niin syvästi, että halusin jakaa tarinani myös täällä blogissa.
Kuusi vuotta sitten olin hommissa, jossa sain palkkaa muistaakseni 1800e/kuukaudessa bruttona ja maksoin suuria opintotukimätkyjä. Olimme eksän kanssa hankkineet juuri unelmieni talon. Niin, kyseessä oli enemmän minun unelmani ja taisimme jo tuohon aikaan tehdä eroa. Talolaina oli silloisiin tuloihini suhteutettuna liian suuri, mutta ajattelin että sellaista se nyt vain Uudellamaalla on, jossain on asuttava. Minulla ei ollut varaa järjestää kunnollisia kolmekymppisiä, vaan pyysin juhlavieraitani ravintolaan ja toivoin että joku maksaa minunkin ruokani. Rahaa oli sinä kesänä niin vähän, että pihalla kasvaneet pari perunaa ja metsästä löytyneet tatit olivat pelastus.
Jo silloin koin aivan järkyttävää ahdistusta siitä, etten voinut vaikuttaa omaan elämääni. Näin ympärilläni vain kuluttamista ja vatsaani kouristi ihmisten välinpitämättömyys tavaraa, ruokaa ja luontoa kohtaan. Halusin todella irti oravanpyörästä. Kaarina Davisin kirja antoi toivoa paremmasta. Pakotin eksänikin lukemaan Davisin kirjan ja vaikka hän oli ehkä tekstin sanomasta samaa mieltä, se ei kuitenkaan näkynyt yhteisessä arjessamme.
Kirjassa Kaarina Davis jättää stressaavan työnsä sairaanhoitajana, muuttaa asumaan sukunsa vanhaan mökkiin ja opettelee uudenlaisen yksinkertaisemman elämäntavan. Minulle jäi kirjasta mieleen tärkeimpänä vanha oppi, ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot. Ajatus seurasi mukanani kun muutamia vuosia kirjan lukemisen jälkeen olin yksin etsimässä uutta kotia.
Lukiessani kirjaa nyt toistamiseen itkin ja nauroin vuorotellen. Ei ihme että kirja aikoinaan kolahti, koska en pystynyt enää erottamaan alunperin omia ajatuksiani Davisin tekstistä. Moni vuosia omana pitämäni mielipide löytyi kirjan sivuilta, vaikka en sitä muistanut lukeneeni. Ehkä mielipiteet muuttuivat minulle todeksi vasta kun joku muu sanoi ne ääneen.
Tunsin kirjaa lukiessani ylpeyttä siitä, että olen uskaltanut muuttaa elämääni ja miten moni asia on kuudessa vuodessa edennyt parempaan. Talouteni on kunnossa, omistan oman sopivankokoisen talon, elän lähempänä luontoa ja vaikka stressaankin yhä asioista, en ole ahdistunut ja masentunut. Parasta on, että koen voivani vaikuttaa elämääni.
Davis jätti kokonaan vanhan työnsä ja koska hän asuu pienesti ilman velkaa, pätkätyöt ja kirjailijan tulot riittävät elämiseen. Omalla kohdallani velaton elämä ja töiden jättäminen ei ole mahdollista. Sain kirjaa toistamiseen lukiessani kuitenkin uutta puhtia pitää kiinni haaveestani työskennellä vähemmän ja etsiä keinoja sen toteuttamiseen. Kirjassa Davis esittää esimerkiksi mielenkiintoisia laskelmia siitä, miten "arvoton" pienipalkkaisella alalla työskentelevien ihmisten aika on ja miten hän oli päätynyt pitämään oman ruuan viljelyä hyvinkin kannattavana toimintana.
En ole ikinä ollut se tyyppi, joka haluaa tehdä sitä mitä kaikki muutkin tekevät. Uskallan toteuttaa omia juttujani, mutta kirjan lukeminen muistutti, että kaipaan usein edes yhden samoin ajattelevan ihmisen esimerkin, jonkun joka näyttää että haluamani asia on mahdollista. Huomaan Kaarina Davisin kirjan olleen minulle todella tärkeä.
Samalla ajatuksella suostuin vuosi sitten Helsingin sanomiin haastateltavaksi, jospa joku saisi tarinastani tarvitsemansa viimeisen tönäisyn. Artikkelissa minä ja muut kerromme ilman mukavuuksia elämisestä. Toivon että jutusta käy ilmi tämänkin blogin punainen lanka, vähemmälläkin pärjää, sanovat muut mitä tahansa ja kyllä, oman ruuan kasvattamisella on merkitystä.
Mikä kirja on muuttanut sinun elämäsi?
Terveisin, Stella