Kuka hullu ostaa purkukuntoisen talon ja kuinka siinä lopulta käy?
Lyhyt vastaus; purkukuntoisen talon ostaa yleensä ihminen, jolla on rahaa ja remppataitoja. Tai ihminen kuten minä, jolla ei ole muita vaihtoehtoja, tai enää mitään menetettävää.
Pidempi vastaus ja tämän talon tarina menee jotenkin näin!
Katso videolta kuinka minä ja mökkini kohtasimme, tai lue blogikirjoitus alta.
Kuten moni suurempi elämänmuutos, tämäkin alkoi avioerosta ja ikäkriisistä. Omistin eksäni kanssa unelmieni vanhan puutalon, mutta eron jälkeen vuonna 2016 minulla ei ollut mahdollisuuksia jäädä siihen yksin. Olin samoihin aikoihin alkanut kyseenalaistamaan arvojani ja ymmärtänyt miten vähällä ihminen oikeasti tulee toimeen ja mihin suuntaan nykyinen elämäntapa ihmiskuntaa vie.
Lopullinen herätys taisi tulla Kaarina Davisin kirjan myötä.
Olin aloitellut hyötykasvien viljelyä suuremmassa mittakaavassa ja opetellut muita omavaraisuuteen liittyviä taitoja. Oli selvää, että tätä elämäntapaa halusin viedä pidemmälle seuraavassa kodissani, jonka oli oltava omakotitalo. Minulla oli myös kaksi koiraa, joiden kanssa arki kerrostalossa tai edes rivitalossa oli poissa laskuista.
Uuden kodin löytäminen osoittautui kuitenkin miltei mahdottomaksi tehtäväksi. 100 000 euron budjetilla piti löytää vakituiseen asumiseen tarkoitettu talo sekä kustantaa kaikki tarvittavat remontit. Etsintäalueeni oli hyvin suppea Vantaalla sijaitsevien töiden ja ajokortin puuttumisen takia. Yritin myös etsiä vuokrattavaa kotia huonoin tuloksin.
Lopulta pääsin niin pitkälle että löysin kaksi potentiaalista paikkaa, mutta molempien kaupat peruuntuivat. Lannistuneena siirsin kaikki tavarani säilöön ja muutin uuden miesystäväni luokse pikaisella aikataululla, sillä olinhan miltei asunnoton.
Talonetsintä jatkui kiivaana, mutta edelleen tuloksetta. Kevättalvella 2017 päätin laittaa paikalliseen Facebook-ryhmään vielä yhden ilmoituksen ja sen jälkeen suuntaisin asuntovaunukaupoille, koska halu pois kaupungista oli yksinkertaisesti liian suuri. Oli ihme, kun ilmoitukseni poiki varteenotettavan yhteydenoton.
Eräänä pimeänä talvi-iltana kävimme katsomassa nykyistä vihreää mökkiäni. Kohtaaminen ei missään nimessä ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Talo oli ollut pari vuotta kylmillään, huonokuntoinen, haiseva ja aika ruma. Paikassa oli kuitenkin paljon hyvää, kuten järkevä sijainti, kivat ulkorakennukset ja pihapiiri, metsä lähellä ja ennen kaikkea sopiva hinta.
Keskustelu oli myyjän kanssa rehellistä ja puhuimme heti talon ongelmista. Saimme tehdä toisen omatoimisen käynnin talolle, jonka aikana porasimme reikiä, tutkimme, haistelimme ja rapsuttelimme niin paljon kuin ylipäätään oli mahdollista. Niin ja keitimme kahvit puuliedellä. Sain jonkinlaisen kuvan talon tulevista remonteista ja aloimme hieromaan kauppoja.
Maaliskuun ensimmäinen päivä 2017 ostin tontin, jonka mukana tuli purkukuntoinen talo. Talo sijaitsee Jokelassa, Tuusulan pohjoisosissa. Kauppahinnaksi sovittin 60 000 euroa. Noin 1200 neliön tontilla on 45 neliön mökin lisäksi sauna, vaja, leikkimökki ja maakellari. Talon vanhempi puoli on rakennettu 50-luvulla ja uudempi papereiden mukaan 1969. Talon vanhemman puolen lattia oli kauttaaltaan pahasti kostunut ja homeessa. Talo oli liitetty kunnan viemäriin, mutta vesi tuli omasta kaivosta, Pumppu oli ostohetkellä hajonnut, eikä putkien kunnosta ollut tietoa. 20 000 euron remonttilainan turvin aloin tekemään talosta asuttavaa.
Talon remontti oli ja on vieläkin melkoinen matka. Aloitin dokumentoimaan remonttia youtubeen ja vanhaan blogiini. Löydät remonttivideot uudelleen julkaisuina täältä ja soittolistan kautta katsottuna näet myös kaksi kausikirjeen tilaajille tehtyä salaista videota.
Esittelen talon nykytilanteen teille tämän kevään aikana.
Vaikka talokaupoissa oli ollut epäonnea, uskalsin ostaa tämän paikan, sillä tunsin ettei minulla ollut enää mitään menetettävää. Asuin jo muiden nurkissa ilman omia tavaroitani. Jos talo olisi osoittautunut oikeasti korjauskelvottomaksi, olisin voinut hyödyntää innostukseni asuntovaunuelämää ja ns. minitaloja (englanniksi tiny house) kohtaan. Olin myös haaveillut yksinkertaisesta kantovesielämästä ulkohuusseineen ja sellaista elämä pitkään rempan keskellä olikin.
Oma mummonmökki on ollut lapsuudesta asti suurimpia haaveitani ja olen joka päivä kiitollinen siitä, että olen sellaisen pystynyt hankkimaan. Erityisesti, koska uskoin sen olevan pitkään pienituloiselle kulttuurialan työntekijälle mahdoton ajatus (näin lähellä pääkaupunkiseutua). Taloni oli ja on vieläkin aikamoinen röttelö, mutta se on minun röttelöni, josta olen oppinut pitämään pikkuhiljaa remonttien, tekemisen ja muistojen kautta.
Tämä ei ollut unelmieni koti, mutta päätin tehdä siitä sellaisen.
Terveisin, Stella